10 yötäpäivää Goaa

huhtikuu 2014
goa

TuRBiiNit ANtoiVaT pALAa ja kentältä ostettu pikku jekkupullo tyhjeni nousukiihdytyksen aikana. Typerää. Just olin ilmoittanut, että pullo on tarkoitettu vain hätätilanteita varten. Toisaalta Peten ja Sannan kanssa nousukiito kohti Goaa tuntui yhtä jänskältä kuin huikeinkin turbulenssi.

Kaikki skarppaa sit ihan kybällä, kun laskutelineet täräyttävät Delhin maaperää. Suomessa meille oltiin kentällä toivotettu sarkastiseen sävyyn lycka till ehtiä jatkolennolle Goaan ilman viisumia. Kiitos vain varoituksesta.

Hetken taaperrettuamme Delhin lentokentällä Visa on arrival -kyltti osui eteemme. Viisumin leimat olivat passissa puolen tunnin sisällä. Astuimme ulos terminaalista ja Delhin tunkkainen ja kostea aamu-usva valahti päin kasvoja. Olin tuntevinani kuinka saasteet tarttuivat ihohuokosiin. Samaan aikaan vatsanpohjassa kiepahti vapauden tunne. Täällä tuoksuu maailma!

Se on maailman toiseksi paras tuoksu ikinä.

Lennolla Goaan sain ensimmäistä kertaa unta. Käperryin penkilleni kakkakikkaretta muistuttavaan asentoon ja laitoin pääni Sannan syliin. Sanna paijasi kerran ja vintti pimeni.

Lentokenttäbussissa tapasimme maailmanparantaja-toimittajan Juulian. Toimittajan, joka kirjoittaa asioista, joilla vain harvat jaksavat vaivata päätään – tai ennen kaikkea omatuntoaan.

Intia on maailman suurin demokratia, mutta ehkä maailman epätasa-arvoisin. Ilman kansalaisten yleissivistystä äänestyspäätöksen tueksi, moniäänistä mediaa ja läpinäkyvää hallintoa moni on valmis julistamaan demokratian epäonnistuneeksi. Intian talous on ollut 2000-luvulla yksi maailman nopeimmin kasvavista. Armeijassa opetettiin, että paska valuu alaspäin, kun komppaniaa kuritettiin. Kumma etteivät raha ja ylpeys tottele samaa painovoimaa.

Mumbai on yksi Aasian suurimpia finanssikeskittymiä samalla kun sieltä löytyy Euraasian suurin slummi. Maailman suurimmat parlamenttivaalit ovat käsillä parin kuukauden päästä, mutta korruptio on pinttynyt järjestelmään eikä monilla ole käytännössä mahdollisuutta äänestää. Ja me Suomessa jauhamme jostain v luokkayhteiskunnasta. Intiassa on luokkayhteiskunta, paikallisittain kastijärjestelmä, vaikka se virallisesti kielletäänkin. Tarina Roomeosta ja Juuliasta toteutuu korkeintaan Bollywoodissa.

PaPaM! Se fiilis kun flip flop fläbärin pohjakumi koskettaa Goan petrolinkatkuista lentokenttää. Asfaltti hohkaa ja lämmin ilma hyväilee kasvoja. Valtameren raikas tuoksu kantautuu kauas sisämaahan. Ihokarvat värisevät hellässä tuulenvireessä. Vieras maaperä kutsuu viettelevästi seikkailemaan uuteen maailmaan, vaikka elämä onkin opettanut, että siihen myös myrskyn siemen kätkeytyy. Vain perhosen siiveniskusta saattaa maailmalta loppua armo ja kohtalo kääntää takkiaan. Ja kun pelkää tarpeeksi, jäljelle jää vain rukous, vaikkei Jumalaan uskoisikaan.

Mutta nyt ei huolta. Tänään paistaa arska. Olemme terveitä. Kaikki on jees. Ei muuta kuin biitsille ja se kylmä Breezeri jostakin.

Eihhh!

Taksilakko, eikä kukaan suostunut ajamaan meitä lentokentältä Pohjois-Goalle. Ei siis kukaan, koska kukaan ei uskaltanut väkivaltaisten lakkovahtien takia. Meillä vaihtui tunnin ilmastoitu taksimatka neljän tunnin palloiluksi eri bussiasemilla ja kulkuneuvoilla, kunnes lopulta pääsimme Arambolaan.

Siemailtiin loman ekaa pina coladaa biitsillä. Aurinko paistoi hella kutosella suoraan ylävasurista ja valtameren aallot mylvivät rantaan. Yhtäkkiä näin jotakin, joka sai pupillini laajentumaan ja drinkin kulkemaan pilliä pitkin takaisin lasiin. Rantaan huuhtoutui kuohujen seassa kuollut ihminen. Suunnilleen meidän ikäinen länsimaalainen. Kaverit kuulemma etsineet eilisestä lähtien. Kädet olivat kummallisesti jähmettyneet epäluonnolliseen asentoon, suoraan kohti taivasta törröttäen.

Arambola, jossa ekat päivät hengailimme, vaikuttaa ainakin vielä olevan hippien huudii eikä intialaisia turisteja juuri näkynyt. Aurinkotuolista katsottuna näkymä rannalla on varsin eri kuin partyhelvetti Bagan rannalla. Arambolan rantakahviloissa soi intialainen musiikki ja kaikilla on runsaasti tilaa nauttia olemassaolostaan. Bagan ranta taas muistuttaa Richard Scaryn touhukasta maailmaa, jossa joka puolella pauhaa tekno. Arambolan vesirajaa pitkin kävellessä vähän väliä on vastassa jonkin sortin rastahilleri mitä ihmeellisimmässä kehonasennossa. Bagan rannalla tuntuisi typerältä yrittää tavoitella minkään asteista mielenrauhaa joogan merkeissä.

Juulian kautta tapaamamme Freya saattaa viettää kokonaisen päivän rannalla itsekseen tanssien. Minua hieman hauskuuttaa. Toisaalta ehkä kadehdin. Vaikken miellä itseäni arjen rutiinien kyynnistämäksi länkkäriksi, niin joidenkin normien orja olen. Joskus erehdyn arvioimaan itseään muiden näkökulmasta, koska pelkään epäonnistua. Aleksi, hei! Jos et sä osaa tanssia – tanssi.

Kiitos Freya, mä just päätin, että vielä jonakin päivänä aion tanssia kivenlohkareella niemenkärjessä. Keimailla idästä nousevan auringon säteissä suurieleisesti ja vapautuneesti. Liikkeet muistuttaisivat jotakin itämaisen taistelulajin ja nykytanssin välillä. Kalastajahousut hulmuaisivat tuulessa. Ja juuri kun aurinko on kuivaamassa iholla kärvistelevää viimeistä vesipisaraa, jättimäinen tyrsky kastelee vartaloni uudestaan. Mieleni lienee silloin tyyni ja täydellisesti kietounut hetkeen.

Club Cabanan rajaton juomatarjoilu, musiikin euforia ja loputon tanssi oli pitänyt meiningin korkeissa sfääreissä jo tuntien ajan. Salamannopeasti aistini terävöityivät ja aivot keskittivät toiminnot eloonjäämisestä vastuussa olevaan lohkoon. Taistelun vaihtoehto oli poissuljettu, sillä minua lähestyvä hahmo oli helevetin suuri. Aivot kiihdyttivät laskentatehoa kartoittaakseen mahdolliset pakoreitit. Kuollutta esittäminen oli tässä vaiheessa liian myöhäistä, koska kuolleet eivät pokaile idän mimmejä.

Tuima ilme ja katsellaan kivittävä silmäpari muuttui lähestyessään hipusen ystävällisemmäksi. Hahmo ojensi kätensä tervehtiäkseen. Tervehdin luontevasti enkä paljastanut hermostuneisuuttani, vaikka koko käteni sisäänsulkenut puristus oli harkitusti liian voimakas ja se kesti aavistuksen liian pitkään. Zeniläisellä mielenhallinnalla pidin katseeni tiukasti kiinni kohteessa ja ilmeeni muuttumattomana piinaaksi venynneiden sekuntien ajan.

”This is my girl”, kuului raskaasti artikuloitu mörähdys venäläisellä aksentilla.

”What? Aa, okay…”, päätin leikkiä idioottia. ”We are just talking”, jatkoin vilpittömästi.

Olin näkevinäni rantapallon kokoisella naamalla hymyn häivähdyksen, mutta sen luonnottoman lyhyt kesto ja silmien takana orastava raivo paljasti hymyn petolliseksi. Hän kuitenkin päästi minut pinteestä ja siirsi huomionsa Pietarista kotoisin olevaan Juliaan.

He keskustelivat kiivaanoloisesti keskenään. Dimitrin harmiksi Julia ei ollut yhtä mieltä siitä, että tämä on hänen naisensa. Eli yks-nolla Daavidille ja Goljat muualle jatkamaan iltaa.

Kohtasimme Dimitrin vielä myöhemmin. Kiitos vielä Sannalle, että hän oli järjestänyt viisi brittiä turvaamaan selustani mahdollisen konfliktin varalta.

* * *

Tuntee usein itsensä tyhmäksi, jos tulee kusetetuksi kaupan yhteydessä. Toki on reilua, että länkkäri maksaa tuotteesta enemmän kuin paikallinen. Toisinaan jälkeenpäin riipii sydäntä, kun huomaa kuluttaneensa kahden elämän kallisarvoista aikaa kynitäkseen kauppahintaa vain muutamien senttien tähden.

Eräänä päivänä ostin kärrykioskista jäätelön. En huomannut kysyä hintaa etukäteen vaan valitsin ensin jäätelön. Myyjä kaivoi jäätelön kylmäboksista, avasi paketin ja ilmoitti hinnan. Peliveto. Sen jälkeen oli vaikea tinkiä.

Kaksisataa rupia, please. Eli kaksi ja puoli euroa, hän ilmoitti. Eli sama kuin vaikkapa neljä olutta baarissa, mikä tahansa drinkki, pääruoka illallisella, t-paita, shortsit tai yösija halvimmillaan. Hetken kinastelun jälkeen päädyin repimään vaihtorahat myyjän kädestä ja jatkamaan matkaa sulanut jäätelö kädessä. Ei se tietenkään enää hyvälle maistunut. Parin askeleen jälkeen turhautuneisuuden korvasi omatunnon soima. Joka tapauksessa vitun hienoa, että sain jäätelöni. Ei näin.

* * *

Kävelimme Bagan rannalla, kun kuulin nimeni kutsun jostakin. Käännyin ja näin Jakirin lähestyvän iloisesti hymyillen. Hän tarjosi Cociksen ja vaihdoimme kuulumisia. Olin iloinen kuullessani hänen voivan hyvin ja että hänelle oli kertynyt hieman ylimääräistä rahaa, jolla hän oli ostanut läppärin. Sovimme, että lähdemme illalla kaikki neljä yhdessä syömään hänen kantapaikkaansa Calanguten keskustaan. Ystävystyin Jakirin kanssa vuosi sitten rantabaarissa Bagalla, jossa hän työskentelee.

IIlalla kävelimme nelistään pimeää hiekkarantaa pitkin. Valkopäät nousivat meren pimeydestä kuin takajaloilleen nousevat sotaratsut ennen kuin paiskautuivat rantaan. Valtameri ei nuku koskaan. Orionin tähdistö tuikki selkeänä suoraan yläpuolellamme. Jakir kertoi meille elämästään. Hänen äitinsä asuu yksin maaseudulla, jonne hän lähettää kuukausittain hieman rahaa. Osa hänen veljistään on naimisissa, mutta Jakirin tarvitsee vielä kartuttaa säästöjään ennen kuin vaimo tulisi kyseeseen. Isä on jättänyt äidin ja koko perheen jo aikoja sitten. Jakirin suurin haave on perustaa oma yritys, niin kuin niin monen intialaisen. Hän puhui myös lähtevänsä Dubaihin tekemään töitä. Minusta hän puhui Dubaista liian innostuneesti. Olen kuullut vain kurjia tarinoita vierastyöläisistä Lähi-idässä. En kuitenkaan kommentoinut mitenkään. Ja mistä minäkään mitään varmaksi tietäisin.

Käännyimme rannalta kaupungille päin ja laitoimme flipflopit takaisin jalkoihin. Pisimmälle vyöryneet aallot olivat kastelleet jalkamme. Kosteiden varpaiden väliin tarttunut hiekka hiersi ikävästi. Pysähdyimme kulmakaupalla ostamaan pullon rommia ja Cocista. Teimme cocktailin ja kippistimme. Samalla tavalla olimme tehneet vuosi sitten. Tällä kertaa minun ei tarvinnut ohjata tilannetta siten, että juomasekoituksemme vaihtuvat juuri ennen ensimmäistä kulausta. Viime kerralla en vielä tuntenut häntä kovin hyvin.

Jakirin muslimiomisteisessa kantapaikassa söimme matkamme parhaan ja täyttävimmän illallisen pitkään nauttien. Paikalliseen tapaan söimme ruoan käsin. Se tuntui aluksi vaikeammalta, mitä saattaisi kuvitella. Kerroimme omasta elämästämme. Kerroimme kiusaantuneena tienaavamme noin kaksikymmentä kertaa suurempaa kuukausipalkkaa kuin hän, vaikka hänen työpäivänsä ovat kaksitoistatuntisia eikä vapaapäiviä juuri ole. Omatuntoa vihlaisi, vaikkei me tätä maailmaa ollakaan rakennettu. Toisaalta se muistutti siitä, että tänään tätä maailmaa ei rakenna kukaan muu kuin me. Vaikka mahdollisuudet eivät jakaudu tasaisesti, luottaisin parempaa huomiseen. En vain siksi, että itselläni on kaikki hyvin ja minun on helppo olla optimistinen, vaan sen ystävällisyyden ja optimismin ansiosta, mikä kiiluu melkein kaikkien kohtaamieni ihmisten silmissä kaikkialla maailmassa.

Kiitos vielä Sanna ja Pete, olitte parhaat matkakumppanit! Teidän välissä oli parasta nukkua vesipullojen ja Lays-sipsipussien seassa. Piditte liskotkin loitolla. Oli myös mahtava kohdata sinut Dan, vaikket muistakaan mistä olet kotoisin. En ole vielä saanut selville, oletko tarpeeksi tyhmä vai tarpeeksi rohkea haistattaaksesi paskat länsimaalaiselle elämäntavalle vain muuttaaksesi Goalle polttamaan pilveä ja harrastamaan tantraseksiä. Marion ja Huw, oli mahtavat puaaardit! Keep on fallin´ in love. Suomalainen Juulia, ”ku tää yhteiskunta vaa ei pyöri sillee et me kaikki olltais idealistei”, mutta kuka muukaan maailman valuvirheet paljastaisi? Freya, tanssi tyttö, tanssi! Dimitri, halataan kun tavataan. Elina, miten niin Intia maailman väkirikkaimpii, kun mekin sattumalta taas törmättiin. Julia, ehkä olen rautatieasemalla vastassa.

– Aleksi, Helsinki, 11.3.14 –

Ps. Maailman paras tuoksu on koti.

Kuvat: Paras Sanna

Jaa tai kommentoi blogia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.