aleksi_tuompo.jpg

Blogissa tärkeää asiaa reissaamisesta ja muita elämän tragikoomisia käänteitä.

Kaksi kaveria, tyttö ja kesäöitä Pohjois-Norjassa

Kaksi kaveria, tyttö ja kesäöitä Pohjois-Norjassa

Näkymät ulottuivat Ruotsin pohjoisimmille tuntureille ja Norjan terävien vuorten huipuille. Ukkospilvet jyrähtelivät tuntureiden jylhillä ylätasangoilla ja yllemme kivunnut sadepilvi kasteli meidät.

”Apua!” Rosanna huudahti ja painoi jarrua. Farmari-Mersun renkaat purivat kiinni asfaltin pintaan. Ajovaloissa seisova hahmo lähestyi ja sekunnit venyivät. Hirvi tuijotti meitä tien pientareella tuimalla ilmeellään. Sitten se kääntyi takaisin metsään, ikään kuin se olisi arvioinut aikeemme ennen kuin antoi luvan saapua valtakuntaansa.

Olimme lähteneet matkaan Helsingistä torstai-iltana. Heinäkuinen kesäyö oli lämmin. Ajoimme yötä vasten kohti pohjoisessa loimuavaa punaista taivaanrantaa. Matkan päässä meitä odottaisivat valoisat yöt ja pitkät vaellukset, sykähdyttävät maisemat ja väsyneet läpät.

Saavuimme Kilpisijärvelle, Suomen käsivarren peukaloon, seuraavana päivänä kello 11. Patikoimme Saana-tunturin paljakoille, teimme tulen ja keitimme veden. Söimme päivän ensimmäiseksi ateriaksi puuroa ja kananmunia. Niko sekoitti löysäksi jääneen kananmunansa mysliin, mikä oli ehkä typerin idea, johon olin vähään aikaan törmännyt.

Mutta maisemat olivat kauniit joskin koruttomat. Näkymät ulottuivat Ruotsin pohjoisimmille tuntureille ja Norjan terävien vuorten huipuille. Ukkospilvet jyrähtelivät tuntureiden jylhillä ylätasangoilla ja yllemme kivunnut sadepilvi kasteli meidät. Satoja metrejä alempana lepäävän Kilpisjärven pinta väreili vuorilta laskeutuvien oikukkaiden tuulenpuuskien tahdissa.

Brunssin jälkeen suuntasimme takaisin alas valtatien varrelle pysäköityyn autoomme ja jatkoimme matkaa. Suomen laakeapäiset tunturit vaihtuivat Norjan puolella lumen täplittämiksi vuorijonoiksi.

Illan tullen saavuimme Tromssaan. Ajomatka oli taittunut nopeammin kuin olimme arvioineet. Saana-tunturin haikkia lukuun ottamatta olimme ajaneet 1 350 kilometriä Helsingistä Tromssaan ilman yli puoli tuntia kestävää pysähdystä.

Kolmen hengen retkikuntamme oli sopivan kokoinen yhtäjaksoiselle ajomatkalle. Ajovuorot eivät venyneet liian pitkiksi eikä autossa ollut liian ahdasta. Takapenkillä oli hyvin tilaa nukkua reppujen ja vesipullojen seassa.

IMG_6374.jpg
1_Pohjois-Norja.jpg

Yö Tromsdalstindenin juurella

– Ei se voi olla toi. Toi on ainakin kakstonninen ja päivämatkan päässä, sanoin ja odotin Rosannan ja Nikon mielipidettä hatusta heittämään arviooni. Tuijotimme laakson toisella puolella kohoavaa vuorta.

– Jos se on toi, niin mun on pakko kääntyä, Niko ilmoitti ja oli yskiä keuhkonsa pihalle. Orastava flunssa ja kolmen tunnin jyrkkä nousu merenpinnan tasosta 500 metriin oli syönyt rutkasti voimia.

Meillä ei ollut kunnon karttaa emmekä tienneet tarkkaa sijaintiamme.

Jäimme Rosannan kanssa korjaamaan lounastauon jälkiä, kun Niko kävi tiedustelemassa reittiohjeita eräältä vastaantulijalta. Hetken kuluttua hän tuli takaisin leveä hymy kasvoillaan.

– Se on just toi, Tromsdalstinden, Niko sanoi ja nauroi keventääkseen taakkaa, joka oli juuri laskeutunut yllemme. Katsoimme toisiamme huvittuneella ilmeellä.

– Jatketaanko? Rosanna kysyi. Kysymys oli osoitettu ennen kaikkea Nikolle, jonka vointia meidän muiden oli mahdoton arvioida.

Niko mietti lyhyen hetken ja antoi vastauksen, jossa ei ollut epäilyksen häivää. Olimme kaikki valmiita jatkamaan.

Sitten arvioimme varustuksen ja tarvikkeet, koska vaelluksesta oli tulossa ennustettua pitempi.

Yöpyminen ei koituisi ongelmaksi. Meillä oli teltta mukanamme, joten voisimme yöpyä missä tahansa paitsi Tromsdalstindenin huipun jyrkänteellä, mikä muodosti muutaman tunnin aikaikkunan, jonka aikana teltan pystyttäminen ei onnistuisi. Ennen nousua voisimme arvioida, jaksammeko huiputtaa vuoren tänään vai jätämmekö huiputuksen huomiseksi.

Jos jättäisimme huiputuksen huomiseksi, ongelmaksi saattaisi koitua sää, jonka oli ennustettu olevan sateinen ja sumuinen. Etenkin jyrkkä laskeutuminen liukkailla kivillä olisi vaikeaa ja suunnistaminen sumussa saattaisi osoittautua hankalaksi. Pahimmassa tapauksessa voisimme toki jättää huipulle nousun ja suunnata takaisin laaksossa virtaavaa jokea pitkin, joka ennen pitkää toisi meidät takaisin Tromssaan.

Vuorokaudenaika sen sijaan oli puolellamme. Vaikka kello tikitti jo myöhäistä iltapäivää, pimeästä ei tarvinnut huolehtia. Vain hieman horisontin alapuolella käyvästä auringosta riittäisi valoa vaikka koko yön patikoinnille, jos vain voimat riittäisivät.

Vedensaanti ei myöskään ollut ongelma. Solisevat purot tarjosivat raikasta juomavettä ja vuorenrinteillä makasi lumipeitteitä, joista saisimme tarvittaessa keittovettä.

Vain ruuan riittävyys arvelutti. Ruuan loppuminen ei tietenkään muodostaisi hengenhätää, mutta se tekisi loppumatkasta ikävän ja uuvuttavan, ja palautuminen veisi enemmän aikaa. Meillä oli ruokaa seuraavaan aamuun asti.

2_Pohjois-Norja.jpg
3_Pohjois-Norja.jpg
4_Pohjois-Norja.jpg
5_Pohjois-Norja.jpg

Askelten pituus lyheni ja taukoja kertyi tiheämpään tahtiin auringon lähestyessä horisonttia. Kerta toisensa jälkeen meidät yllättivät vastaantulevat paikalliset, jotka olivat täysissä ruumiin ja sielun voimissaan jo huiputtaneet Tromsdalstindenin. Heille vuoren huiputus vaikutti päiväretkeltä siinä missä itsellemme sunnuntaikävely Töölönlahden ympäri.

Lähes jokainen pysähtyi kohdallamme ja kysyi suunnitelmistamme. Kerroimme, että nousisimme huipulle loivempaa etelärinnettä pitkin ja yöpyisimme teltassa jyrkemmän pohjoisrinteen juurella. Ihmiset toivottivat tsemppiä. Olimme silmin nähden uuvuksissa ja huipulle oli vielä matkaa.

6_Pohjois-Norja.jpg
IMG_6376.jpg

Yhdeksältä illalla paiskasimme kämmenet yhteen Tromsdalstindenin huipulla. Näkymät avautuivat kymmenien kilometrien päähän kaikkiin ilmansuuntiin. Pohjoiskalotin ankara luonto paljasti ripauksen sisimmästään. Maan leikkaavat vuonot kimmelsivät ilta-auringon paisteessa.

7_Pohjois-Norja.jpg

Teltta, iltapala, hampaiden pesu, jalkahuolto ja nukkumaan. Yövyimme pohjoisjyrkänteen juurella. Olimme saavuttaneet huipun puolitoista tuntia aiemmin. Nikon GPS-kellossa luvut näyttivät 18 kilometriä ja 9,5 tuntia, kun pystytimme teltan. Kello oli yksi yöllä. Sumu nousi laaksosta. Ujutimme itsemme makuupusseihin ja toivotimme toisillemme hyvää yötä. Hetken kuluttua hiljaisuuden rikkoi sateen ropina, joka ei ottanut laantuakseen ennen seuraavaa päivää.

Kaksi kaveria, tyttö ja pizzapaikka

>Heräsin inhottavaan tunteeseen. Märkä makuupussi oli liimaantunut kiinni vartalooni. Huitaisin vahingossa kädelläni teltan seinäkangasta ja katosta ropisi vesipisaroita niskaani. Pusersin märät lenkkarit jalkaani ja hiertymät kirvelivät ikävästi.

– Kuinka paljon keitetään? Rosanna kysyi ja kaatoi vettä kattilaan 1,5 litran kivennäisvesipullosta, jonka olimme täyttäneet edellisenä iltana viereisestä purosta. Teltan eteisessä pauhaavan kaasukeittimen liekki piti lentokoneen suihkumoottoria muistuttavaa ääntä.

–Aamupuuroon ja teehen, Niko sanoi ja jatkoi Toton Rosanna-biisin hyräilyä, minkä olimme kuulleet jo useaan otteeseen matkan aikana. Läppä toimi vielä just ja just. Otimme esiin ruokailuvälineet ja odotimme veden kiehumista.

14_Pohjois-Norja.jpg

Saavuimme Tromssan taajama-alueelle puolen päivän jälkeen. Olimme pysäköineet automme bussin kääntöpaikalle metsän reunaan, mistä ei tarvinnut maksaa kallista pysäköintimaksua. Märkien lenkkarien takia päivän vaellus tuntui kuin olisi tallustellut märässä sammaleessa villasukat jalassa.

First things first. Päästyämme autolle oli vuorossa tennismatsi Nikon kanssa, minkä jälkeen tuntui hyvältä riisua kengät ja vaihtaa ylle kuivat kuteet.

Totta kai olimme väsyneitä ja märkiä, mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi seikkailuintomme ja henkinen ryhtimme oli nosteessa. Meillä oli vain yksi pulma: kuinka kuivaamme tärkeimmät varusteet ennen seuraavaa yötä. Sateen oli ennustettu kestävän iltaan asti.

Mutta asia kerrallaan. Kävimme turisti-infossa tiedustelemassa lähellä olevia haikkireittejä huomista varten. Pepe’s Pizzassa palkitsimme itsemme huurteisella juomalla ja pizzalla. Lämpimässä sisätilassa selasimme instafiidit ja pohdimme, mistä suunnasta löytyisi suojaisa ja mukava paikka yöpyä, jossa kaiken lisäksi olisi makeat näköalat.

Seurasimme opasteita Tromssan lentokentän parkkipaikalle, kunnes matkamme pysäytti eteen ilmestynyt puomi.

– Hitto, maksullinen, sanoin ja vilkaisin peileistä, olimmeko ajautuneet umpikujaan.

– Alle 10 minuutin pysäköinti on maksuton, Rosanna luki ulkona seisovasta kyltistä.

– Noni, kyl me ehitään, Niko sanoi ja käynnisti ajanoton rannekellossaan. Poimin pysäköintilipun talteen ja puomi nousi.

Pakkasimme ripein ottein 1,5 litran kivennäisvesi- ja limpparipullot reppuihin. Niko ja Rosanna lähtivät edeltä kohti terminaalia. Lukitsin auton ja juoksin perässä sen minkä rikkinäisillä säbämailoillani kykenin.

Onneksemme lentokentän miesten- ja naistenhuoneen lavuaarit olivat riittävän syvät ja leveät, jotta 1,5 litran pullon täyttäminen ylipäätään onnistui.

Saavuin takaisin autolle, kun puhelimeni kello näytti yhdeksän minuuttia kuluneen. Rosanna tuli kintereilläni ja hyppäsi takapenkille. Niko oli jäänyt jonnekin maleksimaan eikä häntä näkynyt missään.

Käynnistin auton ja huristimme ulos parkkialueelta aavistuksen ennen pysäköintiajan umpeutumista. Samalla hetkellä tutun näköinen hahmo harppoi terminaalin suunnasta autoa kohti.

Pysäytin auton ja Niko hyppäsi etupenkille.

– Myöhästyit, vaikka sulla meistä se kello oli, totesin ja painoin kaasua.

– Haha, täs oli ainakin vielä minuutti aikaa, Niko väitti ja jatkoimme matkaa.

21_Pohjois-Norja.jpg
9_Pohjois-Norja.jpg
16_Pohjois-Norja.jpg

Valkoinen hiekkaranta Norjan vuonoilla

Ajoimme pitkin vuonojen rantaa illan laskeutuessa. Matalalla kuljeksiva pilvipeite oli alkanut rakoilla, ja sen pohjasta irronneet valkoiset hattarat enteilivät sään kirkastuvan.

– Wau, kattokaa mikä biitsi! Rosanna rikkoi hiljaisuuden ja päästi jalan kaasulta.

– Jäädääks tähän? Rosanna kysyi ja odotti nopeita vastauksia. Autolla liikkuessa paikat kiitävät hetkessä ohi ja U-käännöksen tekeminen vaatii painavan syyn. Kapealla rantatiellä kääntyminen ei välttämättä ole kovin helppoa.

– Jäädään, Niko oli tällä kertaa nopeampi. Rosanna pysäytti auton tien varteen tehdylle tasanteelle.

Paikka oli löytö, joka sai hymyn huulille sateisen päivän päätteeksi. Kello oli jo paljon mutta meillä oli koko valoisa yö aikaa kuivata tavaramme, käydä uimassa, syödä viiden tähden pinaattipasta, heitellä frisbeetä, tehdä poppareita ja pelata jazzia ennen kuin simahdimme.

18_Pohjois-Norja.jpg
17_Pohjois-Norja.jpg
13_Pohjois-Norja.jpg

 Mitä teit päivänä, jona jätit jälkesi historiaan?

30_Pohjois-Norja.jpg
28_Pohjois-Norja.jpg
34_Pohjois-Norja.jpg

Ehkä yksi eräilyn viehätyksistä on se, kun pääsee aavistuksen lähemmäksi elämää ja ajatuksia, joita esi-isämme kokivat kymmenien tuhansien vuosien ajan ennen sivilisaatioiden syntyä. Niitä yksinkertaisia asioita, jotka riittävät tekemään elämästä onnellisen.

Vuosituhansien ajan Altan kalliopiirrokset piileksivät sammaleen alla kenenkään tietämättä. Kalliokuvat löydettiin vasta 1900-luvulla ja kuuluvat nykyään Unescon maailmanperintökohteisiin. Kaiverrukset ovat 2000–7000 vuotta vanhoja.

32_Pohjois-Norja.jpg

Nordkappin kesän ensimmäinen auringonnousu

– Ei me ehitä, Rosanna sanoi. Sanoistaan huolimatta hän painoi kaasun pohjaan päästyämme aukean korpimaan läpi kulkevalle suoralle tieosuudelle. Istuin etupenkillä ja tähyilin villieläimiä silmänkantaman päässä. Ehkä toivoa sittenkin vielä oli.

– Tää on just tätä ku mitään ei suunnitella etukäteen, Rosanna nauroi.

Kaivoin puhelimeni taskusta ja tarkistin vielä kertaalleen auringon lasku- ja nousuajat.

Auringonlasku Nordkappissa: 23:47 Navigaattorin arvioitu saapumisaika: 00:15 Auringonnousu Nordkappissa: 00:59

Pudotin puhelimeni 1,5 litran cocispulloon, josta olimme leikanneet pohjan irti.

Auringon nousu- ja laskuajat eivät olleet muuttuneet mutta arvioitu saapumisaika oli aikaistunut muutamalla minuutilla sitten viime silmäyksen.

– Sepä tässä hienous onkin, sanoin ja yhdyin nauruun.

Valitsin puhelimen soittolistalta Emancipatorin, jonka musiikkia lienee aina inspiroinut luonto. Ainakin levynkansista päätellen. Kosketin kansikuvaa, jossa loimuaa nuotio karulla peltoaukealla metsän laidalla.

Pudotin puhelimeni 1,5 litran cocispulloon, josta olimme leikanneet pohjan irti. Asetin do it yourself -matkakaiuttimen keskikonsoliin ja painoin pääni niskatukea vasten. Minor Causen rauhaa huokuva alttoviulu ja pianomelodia kietoutuivat sulaan sopuun tienpinnasta kantautuvan huminan kanssa.

Olimme matkalla kohti Manner-Euroopan pohjoisinta kolkkaa.

41_Pohjois-Norja.jpg
40_Pohjois-Norja.jpg
22_Pohjois-Norja.jpg
42_Pohjois-Norja.jpg

Myöhästyimme auringonlaskusta, mutta näimme ensimmäisen auringonnousun kahteen ja puoleen kuukauteen 71° leveyspiirillä. Ihmiset fiilistelivät keskiyön aurinkoa kolmesataa metriä korkealla kallionkielekkeellä, johon on rakennettu näköalatasanne.

Seuraavana päivänä haikkasimme yhdeksän kilometrin matkan Knivskjelloddenille, jonka kivinen niemenkärki ulottuu 1,5 kilometriä pohjoisemmaksi kuin näköalatasanne. Se oli reissumme päämäärä. Pohjoisemmaksi emme enää päässeet. Oli aika kääntyä takaisin kotiin.

Kiitti Rosanna, kiitti Niko Aleksi, elokuu 2017

P.S. Nikon pyynnöstä sellainen lisäys, että hän siis voitti sen jazz-pelin hiekkarannalla. Vielä kerran onnittelut Nikolle!

Sympaattinen Split ja puolalaisten vallatun rannan bileet

Sympaattinen Split ja puolalaisten vallatun rannan bileet

Ikuisen kevään surffipummit

Ikuisen kevään surffipummit