Sympaattinen Split ja puolalaisten rannan
valtausbileet

toukokuu 2018
liftausrantabileetsplitvesiputoukset

Laiffi on yhtä äppiä. Herätyskelloni filharmoninen orkesteri täräytti ilmoille aivan… äärimmäisen rasittavan fanfaarin ja silmäni räpsähtivät auki.

Hapusin puhelimen nopeasti käteeni ja helpotuin, etten ollut nukkunut pommiin. Avasin Taksi Helsinki -sovelluksen ja toinen huh: autoja on runsaasti saatavilla, vaikka oli lauantaiaamuyö Ullanlinnan vaaleanpunaisten pilviharsojen alla.

Kuittasin taksimatkan rautatieasemalla ja kuuliaisena kansalaisena svaippasin itselleni HSL Mobiililipun. Mietin mihin kaikki kapina on karissut vuosien saatossa, miten pummilla matkustaminen tuntuu niin paljon vääremmältä tänään kuin 10 vuotta sitten. Why? Se tuskin on ainoastaan hyvä asia, muttei mennä siihen nyt sen syvemmin.

Junan täytti ristiriitainen poppoo humalaisia juhlijoita, lentokentälle matkaavia turisteja ja työmatkalaisia. En ollut kiinnostunut ympärilläni vallitsevasta hälinästä, joten avasin Spotifyn. Grillijono K.O:n  rumpali hakkas kapulat yhteen ja laulaja rääkyi korvanappeihin Yy-kaa-koo-nee – n*ssi sitä kitaraa!

* * *

Laskeuduin Splittiin aamukahdeksalta paikallista klokkaa. Tullivirkailija rikkoi mielikuvani tyypillisestä passintarkastajasta tervehtimällä ja sitten vielä hymyilemällä. Samalla hän tuli luoneeksi mielyttävän ensivaikutelman kroaateista.

Laukkuaulassa katseeni osui Uberin mainokseen. Avasin sovelluksen puhelimessani ja tosiaan, karttanäkymällä viiletti kiesejä kuin haamuja Pac-Manin labyrintissa.

Matkasin nuoren volkkarikuskin kyydissä kohti Splittiä. Selasin AirBNB:tä ja löysin kivan oloisen majoituksen. Copy-pastesin osoitteen Uberin applikaatioon, ja pian se ilmestyi kuskin ruudulle. Smoothii.

Asioiden jiiraaminen on mennyt ehkä liiankin helpoksi. Pahinta on se, että svaippauksien lomassa syntyy transaktioita, jotka eivät tunnu samalla tavalla kuin setelin ojentaminen kädestä käteen. Ja nyt jätskille.

Rosoinen ja sympaattinen Split

Adrianmerestä nousevat vuoret muodostavat lintukotomaisen suojan sisämaan monstereita vastaan. Sen poukamassa lepää Split, sympaattinen pienisuuri kaupunki. Vuoret ovat niin lähellä kaupunkia, että kun Boeing 737 nousee kiitoradan mantereen päädystä, sen on kaarettava pian oikealle välttääkseen törmäyksen vuorenseinään.

Puolityhjällä 737:lla ja jyrkimmällä mahdollisella nousukulmalla lentokone ehtisi tsägällä kerätä tarpeeksi korkeutta ylittää kukkulan ilman väistöä. Tarkistin lentäjältä.

Uber-kuski oli kakskytjotakin. Samalla kun kuittasin majoituksen puhelimellani haastattelin häntä ja tallensin muistiinpanoihini tärkeimmät sanat moi ja kiitos. En muista niitä nyt.

Splittiläiset vaikuttavat välittömiltä luonteeltaan. Ehkä hieman vaatimattomilta, mutta siitä huolimatta itsevarmoilta ja iloisilta. Rantakallioihin murskautuvat mahtavat laineet ja upeat saaret antavan paljon ylpeyden aihetta.

Painajaiset Nato-ohjuksista niemimaan taivaalla ovat kuitenkin ilmeisesti kansan tuoreessa muistissa. Armeijan sotakaluston näytteillepano lauantaiaamuna Splitin pääkadulla herätti ihailua. Puolustusvoimat vaikuttaa nauttivan Kroatiassa lujaa kunnioitusta, jota Nato-jäsenyyden aikaansaama voimapiikki sen kuin vahvistaa?

Talojen auringon paahtamat julkisivut ovat rapautuneet rantaviivan arvotonttien rakennuksia myöten. Mutta pastellinväreillä sliipattuihin espanjalaisiin rakennuksiin verrattuna näissä on enemmän luonnetta, enemmän stooria, elämän skraiduja hyvässä ja pahassa. Ne näyttävät makeilta sellaisinaan kuin ovat.

Parin pävän perusteella olisi urpoa olla tietävinään splittiläisten sielunmaisemasta, mutta ulospäin se joka tapauksessa vaikuttaa sekoitukselta itä-eurooppalaista melankoliaa ja välimeren huolettomuutta. Ehkä siksi suomalaiset synkkaa hyvin Kroatian kanssa trendaavien matkustustilastojenkin valossa – kulttuurienvälinen notko ei dippaa yhtä paljon kuin vaikkapa espanjalaisten ja suomalaisten välillä.

Puolalainen naamantai

Noniin. Sitten seikkailun biiffiin. Checkasin ulos AirBNB-majoituksesta tokavikana päivänä ja vuokrasin citymaasturin. Tänään ajan Krkan kansallispuiston himosiisteille vesiputouksille, haikkaan jonkin nyppylän laelle ja nukun yön autossa. Se oli suunnitelmani.

* * *

Paikallisen Shangri Lan lumoavien putousten jälkeen ajoin rannikkoa pitkin Splittiä kohti, kun näin tienpientareella kaverin peukalo pystyssä. Pysäytin auton ja klassisen kaavan mukaan lisää liftareita alkoi pomppia esiin sieltä täältä. Kaksi puolalaista tyttöä ja kaksi poikaa. Eleistä päättelin ainakin toisen olevan pariskunta. Runttasimme tavarat autoon ja lähdimme matkaan.

Muutaman sata metriä ajettuamme tienpientareella hymyili neljä mimmiä pahvinen Split/Omish-kyltti käsissään.

Dammit!

Puristin rattia hitusen harmissani ja toivoin, etteivät takapenkillä olijat lukeneet mikroilmeitäni taustapeilistä. Tuskinpa. He vilkuttivat ja nauroivat tienpientareella seisoville tytöille.

Vieressäni istuva Cuba kertoi, että he olivat mukana liftauskilpailussa, johon osallistui 5000 puolalaista opiskelijaa. Noin tuhannen osallistujan määränpää oli Splitin alapuolella sijatseva Omis.

Takapenkkiläiset kysyivät, haluaisinko tulla mukaan illan bileisiin. Samalla he tietenkin saisivat kyydin maaliin, joten pyrin lukemaan sanojen takaa, kuinka vilpitön heidän kutsunsa oli.

Pitkitin vastausta muodon vuoksi ennen kuin vastasin why not!

* * *

Kuin olisi festareille saapunut. Puolalaiset olivat vallanneet Omisin leirintäalueen täysin.

Puolet majoittui teltoissa ja puolet pienissä rivarimökeissä, joissa oli toinen toistaan isompia bailuja käynnissä. Rannalla sijaitsi uima-allas ja klubialue, joissa oli vielä valoisan aikaan hiljaista.

Ilta laskeutui nopeasti, mutta lämmin ilma jäi seuraamme helteisen päivän päätteeksi. Istuimme ringissä telttojen luona, ja seuraamme oli liittynyt lisää puolalaisia.

Leirinuotin paikalla makasi taskulamppuja, joiden päälle tarkasti asetetut vesipullot sirottivat valon niin, että paikallaolijoiden kasvoneleet piirtyivät selkeinä pimenevään yöhön. Matkakaiutin pauhasi kilpaa rannalta kantautuvan musiikin kanssa.

Olo oli kuin olisi loikoillut minkä tahansa festarin nurmella. Ihmiset ympäri Maan, tai ainakin nuoret ympäri Euroopan, ovat aina vain samanlaisempia. Maiden uutiset, maailman murheet, kansakuntien arvopohjat ja totta kai populaarikulttuuri tuntuvat aina vain tutummilta.

Mielenkiintoisen puheenaiheen löytäminen muukalaisen kanssa lienee helpompaa kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa.

– Aleksi / Split, 10k, Hki, toukokuu 2018

Jaa tai kommentoi blogia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.